Reviews for Darkness in Summer

The average rating for Darkness in Summer based on 2 reviews is 2 stars.

Review # 1 was written on 2011-04-28 00:00:00 Olukemi Folarin "I am too vain to be narcissistic." - John Malkovich Oh no! John Malkovich was wrong. The characters in Darkness in Summer manage both just fine. I admire that man (Malkovich, of course) a whole lot (I mean, I can quote him and everything). Oh no! This book really kinda sucked. My new goodreads friend, Gertrude & Victoria, gave it five stars. I hope that he read it in the original Japanese (mine will be the third review of this book on goodreads. this other review will be hard to beat. He's right. She DID have big boobs). I hope that the original Japanese is nothing like the translation done by Cecilia Segawa Seigle. Banging every attached member on the walls (no feeling for the walls, or the members) to hear the echo. Like an annoying person you meet who has to say every stupid little thought that comes into their head because they are incapable of being silent. Is this a classic of that genre? The book jacket says: "He is ranked by Japanese critics, with Kobo Abe, as one of Japan's two most important novelists of the generation since Mishima." Right now I'd say that statement means about as much as when Good Charlotte cite their influences as The Smiths and The Cure. "We're exactly like The Cure! We both wear black!" If you were talking to halves of a couple you may get the side taking, protected hurts, temporary forgiveness in this self serving way of... well, it's narcissism... They wanted each other (and me, I suppose) to be their hostage audience. But, BUT- There should be a way to read between lines, and more than anything else, a reason to give a damn. Boy, I really didn't. Give a damn. About these two people. They didn't either. Give a damn, that is (coughs Not Quite a Husband was better coughs). I guess I don't find every shit and fuck of every asshole out there to be interesting. There has to be a world to feel belonged to for there to be disillusionment (he's a war correspondent. Coughs In My Father's Den was better coughs). It started out good for about two pages. The heroine sleeps all day. It would have been interesting if her sleeps all day was like in Morrissey's song "Seasick, yet still docked" that you could tell he had never really loved by the way that he sleeps all day. Two pages. That's what I got. Wearing black isn't enough... She drinks coffee too. Let's start a scene. (David Bowie's scene in Germany was way cooler.) There is an idea floating around out there somewhere (floating where? in gene pools?) that men cannot write women as well and women cannot write men as well. This was a man's work translated by a woman that switches from the perspective of a man and a woman. Why did I get the feeling of a man trying to write like a woman and a woman trying to write like a man for both? Maybe it just felt fake like someone writing like someone else is supposed to sound. This book was totally written by Good Charlotte! "Nevertheless, when she was writhing in ecstasy, her misery oozed out, no matter how she tried to hide it. Her desperate efforts not to give it a definite shape were unsucessful, and the air of unhappiness unavoidably flooded out. I willfully ignored it, set on pushing the flow of misery from her vagina back into the orifice and imprisoning it there. When she was spent, she fell back on the old felt mattress, crying and panting." I could go on, but like the dude, I feel my "aura of irritation". I wanted to cry when it was pages and pages of prose just like this (coughs it was as bad as The Gospel of Anarchy coughs). Go to sleep and be quiet.

Review # 2 was written on 2014-08-21 00:00:00 Kelvin Ma Tätä kirjaa ei arvosteta tarpeeksi ja kirjoitan tämän siksi, että mahdolliset Goodreads-ystäväni ja -seuraajani saavat tästä lukuvinkin. Kirjan pitäisi löytyä jokaisesta kirjastosta ja suuresta osasta antikvariaatteja ja divareita. Kirjasta ei yleensä edes pyydetä kovin montaa kolikkoa, koska se ei ole tunnetuimpia Keltaisen kirjaston julkaisuja. Joka tapauksessa, tulet pitämään tästä kirjasta, jos pidät seuraavista asioista ja niihin yksityiskohtaisesti uppoamisesta. Seuraavassa siis lista siitä mistä tämä kirja kertoo: Syömisestä, juomisesta, viinistä, erotiikasta joka on kirjoitettu tavalla josta ei tiedä onko se osuvaa vai vähän hämmentävää ja nolohkoakin (voi johtua myös suomennoksesta), Vietnamista, juurettomuudesta, ulkomaalaisuudesta, masennuksesta, akateemisesta elämästä, vanhenemisesta ja... kalastamisesta. Aloin lukea tätä kirjaa Finnegans Waken jälkeen, ja se oli juuri sitä mitä kaipasin. Takeshi Kaikô kirjoittaa viipyilevästi ja kuvailevasti; tavalla, joka lepuuttaa silmiä ja sielua, vaikka tarina on aidosti surullinen ja masentavakin. Kirja ei ole kovin pitkä, mutta se on täynnä hyvin poimittuja sanoja, tunteita ja ajatuksen lankoja. Tämä on kirjallisuutta, joka virvoittaa minua ja jota monet varmasti kuvailevat etäiseksi ja jahkailevaksi. Minä pääsin helposti kiinni hahmoihin, mikä johtui osittain kirjoitustyylin rehevyydestä ja tarkasta ympäristön kuvailusta, vaikka paljon liikuttiinkin kahden päähenkilön sisäisissä maailmoissa. Juoni lyhyesti menee näin: kaksi keski-ikäistä japanilaista kohtaa toisensa vuosien jälkeen ulkomailla. Heillä on ollut menneisyydessä rakkaustarina, jonka jälkeen he ovat harrastaneet säännöllisesti kirjeenvaihtoa. Mies on kansainvälinen journalisti, joka on viimeksi ollut komennuksella Vietnamissa. Kaikô itse oli tunnettu sotakirjeenvaihtaja, joka oli jopa hetken sotavankina ja kirjoitti kokemuksistaan kirjan. On aika selvää, että mies tässä kirjassa on kirjailijan omakuva useammalla kuin yhdellä tavalla. Nainen on Japanista jo vuosia sitten paennut, sittemmin akateemista koulutustaan viimeistellyt uranainen, jonka menneisyydessä on jokin raskas painolasti. En usko naisenkaan olevan puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Henkilöt kohtaavat ensin toisensa olettaakseni miehelle tutummassa Italiassa (päätellen siitä kuinka mies kuvaa maan pohjois-eteläjakoa) ja matkaavat siitä sitten junalla Länsi-Berliiniin, jossa nainen asuu. He viettävät aikaansa syöden, naiden, maaten vuoteissa hotelleissa ja naisen asunnolla, kalastaen metsälammella ja maaten ruohokentillä, keräten sieniä, nauttien alkoholia, puhuen; luvaten toisilleen toisistaan huumaantuneina, etteivät rakasta toisiaan, mutta voivat hetken leikkiä perhettä. Tietysti tästä tulee ongelma. Miehen valtaa tämän täysin veteläksi lyövä juurettomuuden tunne ja ahdistus eikä tämä osaa antaa tunteilleen periksi, nainen yrittää täyttää yksinäisyyttään miehen vastakaiuttomalla rakkaudella. Masentuneen ja häntä rohkaisemaan pyrkivän ihmisen suhde masentuneeseen on kuvattu hyvin realistisesti. Japanilaisen tyylin eksistentialismi on läsnä vahvasti, mutta kyse ei ole pelkästään "mikään ei tunnu miltään" -hössötyksestä. Nainen on yksinäinen, mutta hänet kuvataan eläväiseksi, nautintoja rakastavaksi, jonka ongelma vain on se, ettei hän koe itsellään olevan paikkaa maailmassa, yksinäisyytensä ja kansalaisuutensakin takia. Mies epäilee naisen olevan syntyperältään puoliksi ulkomaalainen ja kieltämättä japanilaiseksi naiseksi epätyypillisesti hänet kuvataan kirjassa toistuvasti kaikkea muuta kuin laihaksi, tietyistä paikoista paksuksi, reheväreitiseksi ja pidäkkeettömän eroottiseksi. Koska kirja on kuvattu miehen näkökulmasta, nainen on kuvattu kuin alati muuttuvana maalauksena ja hänen vaihtuvat mielialansa saavat hänet näyttämään sivu toisensa jälkeen yllättävän erilaiselta. Mies on ahdistunut, mutta siitäkin huolimatta syttyy eloon kalastamisen, juoman ja ruoan edessä. Ja myös erään neljännen asian kohdalla, mutta sitä en paljasta, koska se pilaa osan kirjasta. Kirjan ruokakuvailuihin pureudun nyt lähemmin, koska ne ovat yksi keino, jolla kirjasta saa minun mieleiseni kuvailuntäyteisen ja vahvasti mukaansa tempaavan, lihallisen. Ruokaelämyksien kuvailuun käytetään niin paljon aikaa, että kaltaiselleni ruoan arvostajalle tuli parikin kertaa nälkä ja söin samalla kun luin. Rasva tirskuu, valkosipulietanoiden ja suoraan pannulta nautittujen sisäelinten makua kuvaillaan yksityiskohtaisesti, hauesta tehdään yrttistä uunikalaa ja muhevataikinaista pizzaa leivotaan. Kirsikat, juustot, salaatit, oluet, viinat, oliivit, leivät, kinkut ja muut ilmestyvät sivu toisensa perään henkilöiden ruokapöytään nautintolähteinä. Sanomattakin on selvää, että vegaanien ruokahalua kuvailut eivät kyllä kiihota. En ollut yllättynyt lukiessani Kaikôn olleen tosielämässä myös kulinaristi. (Yksi hassu huomio minulla ruokakuvauksiin liittyen on! Naispäähenkilö leipoo pizzaa ja tekee pastaa ja muuta ruokaa minkä kerkeää, mutta valittaa valkokastikkeen tekemisen olevan vaikeaa. Tämä ei ihan auennut, koska olen itse täysin ongelmitta jos jonkinlaista valkokastiketta ja valkokastikepohjaista ruokaa tehnyt. Ehkä tässä ajettiin takaa jotain "aitoa" valkokastiketta, joka vaatii enemmän tarkkuuttakin? Paremmin tietävät kertokaa!) Erityisen positiivista, jos näin kirjan pessimistisestä yleissävystä huolimatta voi sanoa, on se, että seksiä ei kuvata miksikään erkaannuttavaksi voimaksi ja masentavaksi räpistelyksi kuten eksistentialistisessa kirjallisuudessa yleensä, vaan se kuvataan aidon positiivisesti kahden ihmisen väliseksi yhteisyydeksi. Vaikka pariskunnalla on ongelmia, seksin kanssa näitä ongelmia ei ole koskaan. He ottavat tällöin toisensa paremmin huomioon kuin tunteiden tasolla. Yhtä kaikki, jos pidätte viipyilevästä ja sanakylläisestä kuvailusta, johon voi vain uppoutua näin orastavan syksyn alussa, kesän jo jättäessä hyvästejään, poimikaapa tämä kirja ja hyvää apetta sen kanssa. Jos vain on aikaa, osaan kuvitella, että kuka tahansa silkasta kauniista kielestä iloa repivä saa tästä jotain irti.