Reviews for The Song Of The Blood-Red Flower

The average rating for The Song Of The Blood-Red Flower based on 2 reviews is 3.5 stars.

Review # 1 was written on 2013-01-07 00:00:00 Harry Questor Linnankoskea luki oikein ilokseen. Siitäkin huolimatta, että kieli oli vanhahtavaa - tai ehkä juuri siksi. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun. Kirjan opetus on ajalle tyypillinen: ei pidä mennä heilastelemaan kenen kanssa sattuu. Sellaisena itse opetus on aika yksioikoinen. Mutta Linnankoski maalaa oivan ajankuvan, kuvan nuorista ihmisistä jotka haikailevat rakkautta ja särkevät siinä sivussa sydämensä. Henkilöiden lisäksi kertojina tarinassa toimivat myös paikat: astiakaapin astiat, metsän hongat, ikkunalaudan verenpisarat. Sattuu ja tapahtuu, ja Olavikin lopulta aikuistuu ja löytää paikkansa. Vaikka pohjavire onkin siveä, niin Linnankoski ei unohda myöskään rakkauden lihallista puolta. Käydään ilotalossa ja uidaan alasti. Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa. »Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon -huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi. »Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä - minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.» »Tulisinkohan minä sinua vastaan - jos se tuntuisi turvallisemmalta...?» »Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi. Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli. Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti. »Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa. »Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan. »Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.

Review # 2 was written on 2017-02-11 00:00:00 Jeffrey Brezovar Suomi 100 vuotta -haasteen toinen teos oli tämä teos, joka oli nimeltä tuttu, mutta muuten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa, mutta voin sanoa että mitä vastaan tuli, sitä en ainakaan ollut osannut odottaa! Kirjan päähenkilö Olavi on todellinen auervaara: ison talon levoton poika ryhtyy tukkijätkäksi, ja hurmaa jokivarrelta naisen toisensa perään. Kerronta on kuitenkin (ainakin modernein silmin) erittäin tahdikasta, ja mikäli Olavin ja tämän rakastettujen välillä on muuta kuin halailua ja suutelua, niin sen suuntaan enintäänkin vihjaillaan. Kirja lie ollut kuitenkin oman aikansa 50 Shades of Grey, siksipä kai se olikin menestysteos julkaisuaikoinaan. Seksi myy ja on myynyt aina. Kirjan alku toi elämänriemullaan mieleen Katri Valan runon Kukkiva maa. Hauska yksityiskohta kerronnassa oli se, miten esineet ja kasvit puhuvat, keskustelevat ja kommentoivat tapahtumia sivustakatsojina. Tässä esimerkki: Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!» »En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna. »Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla. »Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä. Pelkkää iloa ja rakastuneitten kukerrusta kirja ei kuitenkaan ole. Jossain vaiheessa menneisyyden haamut saavat kiinni kotoansa pois lähteneen Olavin, joka on pakomatkalla sekä vanhempiaan että itseään. Olavin painiskelu sisimpänsä kanssa on katkeransuloista luettavaa. 4½ tähteä.