Life of God in the Soul of Man or, the Nature and Excellency of the Christian Religion Book

Ah, kunnon hyvää klassista elitismi-hörhöilyä.

Kuukauden päivät olen nyt tavannut tätä Santayanan uskonnon/taidefilosofista esseekokoelmaa väitöskirjaa varten. Ja se on kyllä ollut sangen viihdyttävää.

Esseiden keskeinen argumentti on, että uskonto ja runous ovat essentialtaan samanlaisia. Niiden ainoa eroa se miten ne kiinnittyvät elämään. Molemissa on pohjimiltaan kyse ideaalien tavoittamisesta. Uskonnon ja runouden ytimen voi siis löytää heprealaiskirjeen sanoista "Usko on sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä mitä ei nähdä." Uskonnolla on kultissaan kuitenkin "empiirisen todellisuuen siemen" toisin kuin runoudella (paitsi tietenkin silloin kun runous nousee uskonnolliseksi).

Esseet itsessään käsittelevät pitkälti eri kirjoittajia kuten Walt Whitmania, Robert Browningia, Shakespearea, Emersonia, Dantea ja Homerosta. Santayana onkin liki koomisen klassisesti sivistynyt ja esimerkiksi homeerista epiikkaa käsittelevä essee tuotti itselle suuria vaikeuksia kun siinä oletettiin, että tiedät kaiken kreikkalaisesta mytologiasta. Vaikka kirjallisuushistoriallinen näkökulma olikin monella tapaa kiinnostava niin silti itselle filosofisemmat luvut kuten kristillisen dogmatiikan runollisuutta käsittelevä essee olivat ehkä vähän läheisempiä. Täytynee myös sanoa, että kieleltään tämä on 1900-luvun alun övereintä mahdollista filosofia-poetiikkaa, aina välillä tosi kaunista, aika usein uskomattoman koukeroista.

Vaikka tämä ei olekkaan mitenkään täydellinen filosofinen esitys herätti se silti paljon kiinnostavaa pohdintaa. Eikä ainakaan saanut katumaan väitöskirja-aiheen valintaa.